SAAMELAINEN ILMASTONEUVOSTO
SAMISKA KLIMARÅDET
SAAMI CLIMATE COUNCIL
SÁMI DÁLKKÁDATRÁÐÐI
SÄÄMI ŠOŊŊÂDÂHRÄÄĐI
SÄÄ’M ÄIMMÕS-SUÅVTÕS
SAAMELAINEN ILMASTONEUVOSTO
SAMISKA KLIMARÅDET
SAAMI CLIMATE COUNCIL
SÁMI DÁLKKÁDATRÁÐÐI
SÄÄMI ŠOŊŊÂDÂHRÄÄĐI
SÄÄ’M ÄIMMÕS-SUÅVTÕS
Saamelaiset ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa, ja heidän perinteinen kotiseutunsa, Saamenmaa (Sápmi), ulottuu alueelle, joka kattaa Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosat sekä Kuolan niemimaan alueen Venäjällä. Suomessa saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kuntien alueet sekä Lapin paliskunnan alue Sodankylän kunnasta. Saamelaisilla on oma kielensä, kulttuurinsa ja omat elinkeinonsa. Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjoissaamea, joka on puhutuin, sekä inarinsaamea ja koltansaamea. Kielistä inarinsaamea puhutaan vain Suomessa. Saamelaisilla on kulttuuri-itsehallinto kotiseutualueellaan.
Suomessa saamelaiskäräjien vaaliluetteloon kuuluvia henkilöitä ja heidän alaikäisiä lapsiaan on n. 11 000. Suurin osa saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Saamelaiskäräjät on saamelaisten edustuksellinen elin (974/1995). Koltta-alueella Inarin kunnan itäosassa kolttien kyläkokous ja kolttaneuvostot edistävät kolttasaamelaisten elinkeinoja ja asemaa siten kuin kolttalaissa säädetään (253/1995).
Saamelaisten perinteisiä elinkeinoja ovat poronhoito, kalastus, metsästys ja keräily, sekä käsityöt (duodji). Saamelaisten perinteisten elinkeinojen hallintoyksikkö on siita. Siidat vähentävät ja auttavat välttämään alueiden käyttöön liittyviä ristiriitoja ja resurssikilpailua. Siita on sukulaisuuteen perustuva sosiaalinen rakenne nautinta-alueiden käytön ja resurssien jakamiseksi. Saamelaiskulttuurissa käsitys sukulaisuudesta on hyvin laaja, ja lähisuvuksi luetaan myös toiset ja kolmannet serkut sekä kaukaisemmat sukulaiset. Siita koostuu yleensä useasta pontista eli samassa taloudessa asuvasta perhekunnasta. Pontti (bondde) on vanha käsite ja periytyy ajalta, jolloin saamelaiset asuivat ympärivuotisesti kodissa. Saamelaisilla on ollut siitoja poronhoitoa, kalastusta ja pyyntiä varten.
Poronhoito on keskeinen elinkeino monille saamelaisille, ja se tarjoaa paitsi elannon myös kulttuurista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Suomessa poronhoitoa ohjaavat poronhoitolaki ja -asetus (848/ 1990 ja 883/1994). Jokaisen poronomistajan on kuuluttava paliskuntaan, joka vastaa poronhoidon järjestämistä alueellaan. Saamelaisten kotiseutualueella on 13 paliskuntaa. Poronhoito ja sen harjoittamistapa vaihtelevat eri paliskunnissa, mutta saamelaisella poronhoidolla on yhteisiä piirteitä, jotka muodostavat saamelaisen poronhoitoperinteen. Saamelaisen poronhoidon yhteisiä piirteitä ovat saamelainen identiteetti ja kulttuurinen perinne, siitajärjestelmä, poromerkkijärjestelmä, jonka perustana on mearkaoalli-järjestelmä, saamenkielinen elinkeinoon liittyvä erityisterminologia, ympäristön kulttuurinen hahmottaminen ja tunnistaminen, laidunkierto, ympäristösuhde sekä poronhoitoon ja ympäristönhallintaan liittyvät taidot.
Saamelaisten kotiseutualueella kalastusta ohjaa kalastuslaki (379/2015). Sen lisäksi raja-alueilla on voimassa kalastusta koskevia valtiosopimuksia. Kalastuslaissa on säännöksiä, jotka liittyvät saamelaiskäräjien osallistumisoikeuksiin ja saamen kielilakiin, mutta laki ei sisällä erillisiä säännöksiä saamelaisesta kalastusperinteestä. Kalastus on kaikkien saamelaisten yhteinen perinne, ja saamelaiset ovat muodostaneet siitoja kalastusta varten. Ennen rajasulkuja Suomen saamelaiset ovat perinteisesti hyödyntäneet myös merialueita kalastuksessa ja siirtyneet kesäksi merenrannalle merikalastusta varten. Nykyisin saamelainen kalastuskulttuuri on kuitenkin rajautunut Suomessa joki- ja järvikalastukseen.
Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta saamelaiseen kalastusperintöön on vain vähän tutkimustietoa. Saamelaiseen kalastusperinteeseen liittyy oma saamenkielinen terminologiansa, kalojen käyttäytymiseen, liikkumiseen ja kalakantoihin liittyvien olosuhteiden tuntemus sekä omat pyyntimenetelmät ja kalastusvälineensä. Jokaisella suvulla on omat pyyntipaikkansa. Kalastajan vuosi seuraa kalojen liikkeitä ja nousua, kutuaikoja, veden lämpöä, jään kestävyyttä ja luonnon kiertoa.Poronhoito on keskeinen elinkeino monille saamelaisille, ja se tarjoaa paitsi elannon myös kulttuurista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Suomessa poronhoitoa ohjaavat poronhoitolaki ja -asetus (848/ 1990 ja 883/1994). Jokaisen poronomistajan on kuuluttava paliskuntaan, joka vastaa poronhoidon järjestämistä alueellaan. Saamelaisten kotiseutualueella on 13 paliskuntaa. Poronhoito ja sen harjoittamistapa vaihtelevat eri paliskunnissa, mutta saamelaisella poronhoidolla on yhteisiä piirteitä, jotka muodostavat saamelaisen poronhoitoperinteen. Saamelaisen poronhoidon yhteisiä piirteitä ovat saamelainen identiteetti ja kulttuurinen perinne, siitajärjestelmä, poromerkkijärjestelmä, jonka perustana on mearkaoalli-järjestelmä, saamenkielinen elinkeinoon liittyvä erityisterminologia, ympäristön kulttuurinen hahmottaminen ja tunnistaminen, laidunkierto, ympäristösuhde sekä poronhoitoon ja ympäristönhallintaan liittyvät taidot.
Metsästyksen merkitys saamelaisten elinkeinona on vähentynyt elinkeinojen kehittymisen ja elinkeinorakenteen muuttumisen vuoksi. Saamelaiset ovat pyytäneet ravinnokseen monipuolisesti eri lajeja aina linnuista suurriistaan. Metsästyksellä on myös hankittu raaka-aineita käsitöitä varten. Nykyisin tärkeimmät pyyntieläimet ovat hirvi ja riekko, joita pyydetään ravinnoksi. Hirven taljaa ja nahkaa ei hyödynnetä yleisesti käsityönä. Käsitöissä on hyödynnetty enemmän mm. sutta, ahmaa, kettua, majavaa, piennisäkkäitä ja erilaisia lintuja, kuten kuikkaa.
Metsästykseen liittyvää tietotaitoa pyydettävistä eläimistä, niiden elinympäristöistä, pyyntitavoista ja käsittelystä on kadonnut elinkeinorakenteen muuttumisen ja rauhoitussäännösten takia. Koska riekon ja muiden metsäkanalintujen kannat ovat taantuneet muualla Suomessa ilmastonmuutoksen takia ja ilmastonmuutoksen ennakoidaan myös uhkaavan eteläisiä hirvipopulaatioita, molempien lajien metsästyspaine voi siirtyä saamelaisten kotiseutualueelle. Riekon osalta pyyntipaineen kasvaminen näkyy jo aiheuttaen häiriötä poronhoidolle ja rykimälle, sillä pyynti kohdistuu poronhoidon kannalta merkittäville alueille. Turismimetsästyksen ja poronhoidon väliset ristiriidat voivat lisääntyä tulevaisuudessa pyynnissä käytettävien koirien hajottaessa porotokkia ja aiheuttaessa häiriötä poronhoidolle.
Saamelainen käsityö, duodji, on poronhoidon ohella toinen perinteinen saamelaiselinkeino, joka on taloudellisesti kannattavaa. Saamen käsityö on tärkeä osa saamelaisyhteisön jokapäiväistä elämää ja sosiaalista käytänteitä. Saamelaisten käsityöntekijöiden etujärjestössä, Sámi Duodji -yhdistyksessä, on jäseniä noin 300, ja jäseneksi haluavan tulee osoittaa olevansa taitava saamelainen saamen käsityöntekijä. Yhdistyksen jäsenillä on oikeus käyttää myymissään tuotteissa Sámi Duodji ‑merkkiä, joka kertoo tuotteen olevan aito saamen käsityö.
Saamelainen käsityöperinne käyttää monipuolisesti erilaisia luonnosta saatavia raaka-aineita. Käsityöperinne on osa luonnon, ihmisen ja perinteisten elinkeinojen verkostoa, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa. Käsityötaitoperinteeseen ei liity vain käsityön teko ja estetiikka, vaan luonnonolosuhteiden, kasvupaikkojen ja luonnonkierron tuntemus, raaka-aineiden tuntemus, niiden hankinta, käsittely ja oikeanlainen säilöminen. Ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsitöihin ei ole tutkittu, mutta niitä voidaan arvioida muille perinteisille elinkeinoille ja elinympäristölle tapahtuvien muutosten avulla. Käsityöperinne on opittu perinteisesti omassa suvussa ja se jaetaan koviin (garraduodji) ja pehmeisiin (dipmaduodji) käsitöihin. Saamelaiseen käsityöperinteeseen liittyy paljon kulttuurisia arvoja ja alueellisia perinteitä. Perinteinen tieto ja osaaminen siirtyvät sukupolvelta toiselle kokemuksen kautta.
Keräily kuuluu melkeinpä jokaisen saamelaisten kotiseutualueella asuvan saamelaisen elämään. Saamelaisille erityisen tärkeitä ovat luonnonmarjat, varsinkin hilla, joita kerätään sekä omaan käyttöön ravinnoksi että myyntiin. Hillan lisäksi kerätään puolukkaa, karpaloa, variksenmarjaa ja mustikkaa. Ravinnon ohella marjoja ja varpuja kerätään kasvivärjäystä varten. Saamelaisilla on ollut hillan poimintaa varten yleensä perinteiset sukualueet, joiden rajoja kunnioitettiin. Viime vuosikymmenenä hillasadot ovat kuitenkin vaihdelleet alueellisesti hyvin paljon, ja hilloja on jouduttu keräämään perinteisten sukualueiden sijaan muilta alueilta, jopa naapurikunnasta. Palsojen sulaminen pohjoisessa on pienentänyt hillasatoja, koska palsat ovat hillojen tärkeitä kasvualueita.
Saamelaiset keräävät erilaisia kasveja lääkkeeksi, sekä säilöntää, kauneudenhoitoa ja hyvinvoinnin ylläpitoa varten. Saamelaiset ovat oppineet aiemmilta sukupolvilta alueet, joilta kasveja voi kerätä, ajat, jolloin kasveja kannattaa kerätä, sekä oikeanlaiset säilöntätavat. Kasvien lisäksi lääkinnässä käytetään jäkälää ja kääpiä. Sieniä ei käytetä lääkinnässä tiettyjä kääpälajeja lukuunottamatta, mutta myrkyllisiä sieniä on käytetty saamelaisessa shamanistisessa uskonnossa parantamis- ja näkijätehtävissä. Saamelaiset käyttävät keräämiään luonnontuotteita lääkkeinä vaivoihin, jotka eivät ole vakavia. Tällaisia ovat esimerkiksi yskä, kuume ja kiputilat. Saamelaisten käyttämiä kasveja ovat mm. väinönputki, mesiangervo, kenkäheinä, koivu eri osineen, kataja, hajuheinä, poimulehti, siankärsämö, paju, kultapiisku ja peltokorte.
Saamelaisille kasvien hyödyntämisessä ei ole kyse pelkästään lääkkeestä tai hoidosta vaivaan, vaan hyödyntämiseen kytkeytyy saamelainen luontosuhde, arvot, luonnossa liikkuminen, oman tietämyksen kartuttaminen ja yhteenkuuluvuus
aikaisempiin sukupolviin – samoilta paikoilta samoja kasveja ovat keränneet useat sukupolvet ennen nykyistä. Keräilyssä on kyse yhteydestä aikaisempiin sukupolviin sekä perinteen jatkamisesta. Lääkekasvien hyödyntäminen on vähentynyt saamelaisten poismuuton, apteekkijärjestelmän ja lääketeollisuuden kehittymisen myötä. Saamelaisten geenivaroihin liittyvä perinteinen tieto on uhanalaista, aivan kuten saamelainen kulttuuriperintökin.